Makuja kulttuuriperintönä äidiltä tyttärelle

Kun katson nelivuotiasta siskonpoikaani seisomassa tuolilla keittiössä vatkain kädessä, näen edessäni sukupolvien ketjun. Meillä on aina saanut vatkata ja hämmentää, niin minunkin lapsuudessani. Siinä ohessa ovat siirtyneet myös makutottumukset, me eri vuosikymmenten lapset rakastamme molemmat vispipuuroa, pullaa ja karjalanpiirakoita. Ravintolassa emme kuitenkaan niitä syö.


Lännessä pidetään makeasta, idässä suositaan hapanta, uudet vaikutteet rantautuvat ensimmäisinä etelään. Suomalaisten ostoskorien perusteella makutottumuksissa on eroja, mutta ruokakulttuurimme on edelleen hyvin yhteneväinen. Kouluruokailu, elintarviketeollisuus ja kauppojen valikoima ovat rakentaneet yhtenäiskulttuuria. Osansa on ollut myös tiukilla tuontirajoituksilla. Kotimaisen tuotannon suojeleminen piti EU-jäsenyyteen saakka rajat kiinni monilta tuontituotteilta. Siksi me 80-90-luvun koululaiset jaoimme aika samanlaisen ruokalistan kaupungista riippumatta, ja se sama ruokalista toistui myös kodeissa. 

Ehkä syy on juuri arkisuudessa, mutta suomalainen ruoka on juuttunut kotiruoaksi. Ravintolassa syömme jotain muuta. Siinä missä ruotsalainen on ylpeä husmanskostista ja pukumiehet syövät paraatipaikalla ravintolassa wallenbergin pihvejä, meillä suomalaista ruokaa tarjoavat ravintolat ratsastavat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta eksoottisuudella, verhoavat seinänsä poronsarvilla ja -taljoilla ja kohdentavat tarjontansa turisteille.

90-luvun alun jälkeen Helsinkiin on tullut yli 1000 uutta ravintolaa. Etnistä, street foodia, fine diningin buumi 2000-luvun taitteen nousukauden aikana, mutta kotoiset maut eivät ole saaneet nostetta. Käänne saattaa kuitenkin olla näkyvissä, taantumassa tuttu tuntuu turvalliselta ja viime aikoina katse on kääntynyt mummolan makuihin. Asteen nostalgisiin ja perinteisiin.

Olen alkanut poimia pieniä merkkejä perinteisten makujen noususta. Hyvässä ravintolassa pääruoassa tarjottiin meille syksyllä lihan rinnalla veripalttua - sitä samaa, jota lapsena inhosin äidin kotiseudun erikoisuudessa rössypotuissa - jälkiruoassa vispipuuro oli pursotettu salonkikelpoiseksi. Kuukausi sitten ilmestyi eturivin tekijöiden suomalainen ruokakirja. Modernillä ilmeellä, mutta perinteisillä resepteillä. Kansien väliin oli koottu mummoloiden suosikit, juuri sellaisina kuin ne on aina tarjottu. Sellaisina kuin ne edelleen tarjotaan suomalaisissa kodeissa, turhia tuunaamatta. Me 80-90-luvun  lapset olemme kääntäneet katseemme lapsuuteen.

Kuin sattumalta meillä aikoinaan olosuhteiden pakosta suositut ruoanvalmistusmenetelmät suolaaminen, kuivaaminen ja hapattaminen ovat juuri nyt trendikkäitä maailmalla. Tähtien asento on siis oikea suomalaisen ruoan esiinmarssille: Helsinkiin on avautumassa ravintola, jossa suomalainen perinneruoka taipuu fine diningiksi. Pihalle kaivetaan jo kuoppaa rosvopaistille ja maitotuotteet tuotetaan omassa meijerissä. Luvassa on kahden vuoden projekti, pilke silmäkulmassa nimetty Finnjävel. Kahden huippukokin, Henri Alénin ja Tommi Tuomisen, kunnianosoitus perinteillemme. Ravintola, jossa raaka-aineiden lisäksi suomalaista ovat myös valmistusmenetelmät, joiden suhteen fine dining on tähän saakka yleensä kumartanut Ranskaan. 

Nähtäväksi jää, onko oman ruokakulttuurimme nousussa kyse vain ohimenevästä trendistä vai onko meistä nuoren kulttuurin kasvateista vihdoin arvostamaan myös omia ruokaperinteitämme. Kohta selviää, taipuuko karjalanpiirakka gourmeeksi. Minä ja nelivuotias. Varmasti poimimme virikkeitä maailmalta, mutta ehkä hänkin siinä vatkaamisen ja keittämisen ohessa oppii arvostamaan myös omia makujamme. Ne ovat meidän kulttuuriperintöämme. Perintö, joka parhaimmillaan siirtyy äidiltä tai isältä tyttärille ja pojille. Sukupolvesta toiseen.


Kotoisen vispipuuron voit valmistaa vaikkapa raparperista tai nopeasti mehusta. Kokeile valkoisen mannan sijaan myös kokojyväspeltistä valmistettua mannaa. Reseptit vispipuuroon löydät suolaa & hunajaa -blogistani.


Kommentoi