Ruokaperintö

Myönnän, olen hieman nirso ruuan suhteen. Syytän tästä tietysti vanhempiani.


Vietin lapsuuteni kesät maalla. Meillä mökkeily tarkoitti lähinnä työleiriä, sillä kesäpaikkamme, vanhan maatalon ympärillä oli peltoa hehtaarikaupalla. Siellä kasvoi kymmeniä pensaita musta- ja punaherukkaa, oli mansikkamaata ja kasvimaata, suuresta perunapellosta ja raparperipenkistä nyt puhumattakaan. Tekemisen pulaa ei meidän perheessä tunnettu – aina sai olla kitkemässä, kastelemassa tai muuten kykkimässä kasvimaalla ja marjapuskissa. Nuorimpana taisin sentään tässä urakassa päästä helpoimmalla, väittävät sisarukset.


Metsä oli myös mahtava aarreaitta, ja on sitä minulle edelleen. Luonnollisesti perheessämme kerättiin aina itse talven mustikat, vadelmat, hillat ja puolukat. Joskus saalista kannettiin kotiin saavikaupalla. Nyt niin trendikäs sienestyskin on ollut verissä siitä asti, kun opin kävelemään. Edelleen kun pääsen sienimetsään, unohdan kaiken muun ja keskityn aarteenetsintään. Kun vaan malttaisi lopettaa ajoissa siinä vaiheessa, kun astia on jo täynnä…

Ja entäs ne kalavedet! Väitän, että söin lapsena kalaa kahdeksana päivänä viikossa. Muikkua, siikaa, ahventa, taimenta… Haukeahan meillä ei syöty, se vietiin naapureille ; ) Jossain vaiheessa kyllästyin ainaiseen kalaruokaan niin totaalisesti, että muistan vaatimalla vaatineeni saada vaihteeksi MAKKARAA! Nykyään kavahdan kaikkea muoviin pakattua vakuumikalaa, ja haistan vähänkin vanhan kalan hyvin helposti.

Mitä lapsuuden ruokaa kaipaan eniten? Ehkä suoraan maalta poimittuja kasteisia, supermakeita mansikoita ja herneenpalkoja, juuri nostettua puikulaperunaa ja tuoreita, halstrattuja muikkuja. Kaupasta ja hallista toki löytyy vaikka ja mitä tuoretta ja maukastakin ruokaa, mutta itse poimitun ja pyydetyn ruuan fiilistä ei saa rahallakaan. Pitääköhän tässä vielä joku kaunis päivä muuttaa takaisin maalle omatarveviljelijäksi, jotta saa syödäkseen mitä haluaa?

 

/ Heljä, tuottaja

(joka löysi jo ensimmäiset suppilovahverot!)


Kommentoi