Yhteisen pöydän ääressä

Yllätän itseni taas kerran sohvan nurkasta, seurana haarukka, lautasellinen pastaa ja kuuden uutiset. Samaan aikaan sanon usein ääneen, että haluaisin lapseni oppivan yhdessä syömisen kulttuurin. Toivoisin voivani opettaa istahtamaan ruoan ääreen, keskustelemaan päivän tapahtumat ja arvostamaan hyvää ruokaa ja yhteistä aikaa. 


Kaupungeissa viriää erilaisia yhteisöllisen syömisen tapahtumia ja ryhmiä - istutaan yhdessä pitkien pöytien ääreen Helsingin taivaan alle tai kutsutaan ventovieraita kotiin yhteiselle aterialle. Se kertoo kaipuustamme ruokaseuraan ja jakamiseen. 

Kovin helposti se tutkimustulosten mukaan kuitenkin arjessa unohtuu. Me suomalaiset olemme nimittäin yksinsyövä kansa. Sen sijaan, että istahtaisimme työkaverin kanssa yhteisen lounaan ääreen, kolme neljästä syö viikoittain lounaan yksin, eikä seura siitä illallakaan juuri lisäänny. Toki yhä useampi myös asuu yksin, mutta myös samassa taloudessa asuvat perheet istuvat tutkimusten mukaan yhteiseen pöytään paljon harvemmin kuin toivoisivat. 

Muistan lapsuudesta, miten naapurit poikkesivat kahville, pistettiin pannu tulille ja pakastimesta kaivettiin pullaa. Tapaamisia ei aikataulutettu kuukauden päähän. Kylässä olleita lasten kavereita pyydettiin syömään. Nykyään tapaamisia edeltävät kalenteripeijaiset - tai ainakin edelsivät. Yhden asian olen nimittäin nyt äitiyslomalla oppinut. Ottamaan rennommin. Vieraita voi kutsua, vaikka koti ei ole ihan tiptop ja ruoankaan ei tarvitse olla tomaattipastaa kummempaa. 

Useammin kuin uskoisikaan arkeen saa mahdutettua yhteisiä aterioita vähän lyhyemmälläkin varoitusajalla - ainakin jos unohtaa ne ystävät, jotka uivat syvällä ruuhkavuosien ja lasten urheiluharrastusten syövereissä. Saatan laittaa viestin serkulle: “Teetkö jotain erityistä, tule syömään”. Ilman suurempaa etukäteissuunnittelua, pöytään jotain simppeliä. Keitän ehkä kattilallisen hyvää keittoa, haudutan kaalilaatikon yön yli uunissa. Pääasia, että istutaan samaan pöytään. Joka tiistai istumme lounaalle kolmen muun äidin kanssa ja puimme tärkeimmät. Siinä tulee ravittua kropan lisäksi myös mieli.

Jos haluan lapseni muistavan lapsuudesta rauhalliset, yhteiset ateriat, jolloin kaikilla on aikaa pysähtyä hetkeksi, pian alkaa olla aika aloittaa. Puolivuotias tapailee istuma-asentoa ja siirtyy kohta pöydän ääreen. Sinne sohvannurkkaan tai Hesarin taakse on helppo käpertyä, mutta ruoka maistuu aina paremmalta, kun samalla istuu pöydän ääreen ja kysyy mieheltä - ja pian myös lapselta: Miten päivä meni? 


Kommentoi