Syyspäiväntasaus enteilee jo talven tuloa, sillä nyt viimeistään voidaan sanoa, että kesä on loppu ja syksy alkaa. Auringon siirtyessä pohjoiselta eteläiselle pallonpuoliskolle tarkoittaa se myös sitä, että minun lempi vuodenaikani alkaa.
Syksy saa mielen kaihoisaksi, mutta samalla sen upea väriloisto saa myös iloitsemaan. On ihanaa pysähtyä luonnon kiertokulun äärelle ja nauttia kaikesta mitä luonnolla on tarjota. Syksyn myötä myös ruokavalio muuttuu kesän kevyemmistä, syksyn tuhdimpiin ruokiin. Varsinkin nyt alkusyksystä on meidänkin pöydässämme luvassa ihania sesonkiherkkuja sienistä, lasten karvaaksi pettymykseksi.
Lapset ja sienet on ainakin meillä vaikea yhtälö yhyttää yhteen. Muistan kuinka itse rakastin lapsena sienestystä ja varsinkin mamman suolasieniä.
Kävimme sienestämässä myös vanhempien lastemme ollessa pieniä. Olinkin onnesta ynmyrkäisenä, kun huomasin lasteni pitävän sienistä. Se kun ei todellakaan taida olla itsestäänselvyys, että lapset välittäisivät syödä sieniä. Vuodet kuitenkin vierivät ja sienet alkoivat etoa lapsia.
Mieheni ei koskaan ole saanut sieniä alas suustaan ja minä tunsin itseni yksinäiseksi sienineni. Kun kukaan muu perheestä ei sitten tahtonutkaan enää sieniä, jätin minäkin ne metsään. Kaukana on siis ajat, kun samoilin metsässä keräten tatteja ja rouskuja.
Nykyään en taitaisi enää tunnistaa puoliakaan sienistä. Sekin on harmillista, sillä olin toivonut voivani siirtää lapsilleni edes osan tietämyksestäni ja kiinnostuksesta sieniin. Mutta eihän niitä lapsia voi väkipakolla pakottaa syömään jotain mistä eivät pidä. Se on tässä vuosien varrella tullut todettua muutamaan otteeseen. Enkä minä noita vanhempia enää sienimetsälle mukaani edes saisi.
Onneksi nuorin on näyttänyt kiinnostuneen luonnosta ja saapa nähdä, vaikka saisin tässä syksyn aikana elvytettyä sienituntemustani.
Sienillä herkuttelu on minulle harvinaista, mutta sitäkin suurempaa juhlaa, kun niitä sitten valmistan syötäväksi. Kantarellit ovat edelleen yksi lempisienistäni ja niistä on tullut tehtyä yhtä jos toista. Niitä on tullut lisäiltyä mm. patoihin, sillä sieltä on tarkkavainuisten helppo onkia ne pois ja nostaa minun lautasen syrjälle syötäväksi. Kantarellit ovat ihania myös paistoksissa. Seuraksi sopii vaikkapa kukkakaalimuusi, joka sekin nyt on sesongissa.
Ajattelin kokeilla pitkästä aikaa jotain uutta ja kehittelin itseni ja teidän iloksi, upean makuisen kantarelli-papupaistoksen. Kehtaanko myöntääkään, että pistelin ihastuksissani melkein puolet tästä annoksesta poskeeni, aivan yksinäni. Tämä paistos sopii mielestäni vaikkapa hyvän pihvin kylkeen, leivän päältä nautittuna, sellaisenaan tai uunibroilerin kera.
Kantarelli-papupaistos
4-6:lle
140 g pekonikuutioita
1 rkl öljyä
1 pieni sipuli kuutioituna
1 valkosipulinkynsi, murskattuna
n. 200 g kantarellejä
1 dl kanalientä
1 rkl tuoretta rosmariinia, silputtuna
240 g valkoisia papuja ( säilyke )
2 rkl sitruunan mehua
suolaa, tarvittaessa
mustapippuria, maun mukaan
1. Ruskista pekonit melkein kypsiksi.
2. Lisää toiselle pannulle sipulit ja kuullota pehmeiksi öljyssä. Lisää valkosipuli ja jatka kuullottamista vielä minuutti.
3. Lisää pekonin joukkoon kantarellit. Paista kunnes neste irtoaa.
4. Lisää sienten ja pekonin joukkoon pannulle kanaliemi ja anna poreilla kasaan miedolla lämmöllä.
5. Lisää joukkoon rosmariini, kuullotetut sipulit, valutetut pavut ja sitruunan mehu. Mausta tarvittaessa suolalla ja oman maun mukaan mustapippurilla. Tarjoa heti.
Mistä niitä kantarelleja sitten löytyy? Lue vinkit täältä. Kantarellit ovat hyviä myös säilöttynä.
Satoisaa syksyä / Sari